Eilen illalla rupesin ompelemaan, lapset katsoivat miehen kanssa pikku kakkosta ja ajattelin, että nyt on hyvä sauma. Kaivoin leikatut kankaat keskeneräisten pussista ja tähän mekkoon ajattelin kokeilla neuvottuja kikkoja. Ensimmäiseksi taitoin ja silitin saumat. Ne meni ihan vituralleen, vaikka kuinka yritin korjata, näkyi siksak osassa saumoista, ompeleesta tuli kuin mikäkin koiran polku, suorastaan karmeaa jälkeä.

Seuraavaksi ompelin olkapään saumat yhteen ja käsi- ja kaua-aukot. Sitten rupesin mallaamaan mekon etuosaan pitsiä. Huolellisesti katsoin, että etupuolelle tuleen ja ompelin. Tässä vaiheessa en pystynyt enää pidättelemään itkua. Yläasteen kässärinopettajan tuhahtelut ja sanat kaikuivat korvissa, kaikki ne neuvot ja negatiiviset sanat, mitä ompelun suhteeni olin kuullut. Kaikki ne soivat päässäni vain uudestaan ja uudestaan.

Taas yksi asia lisää, jossa olen huono. Mitenkä sekin lista vain tuntuu kasvavan ja kasvavan.

Seuraavaksi ompelin sivusaumat yhteen ja lopulta siistelin helman, joka meni sekin aivan vituralleen. Piilottamaan huonuuteni, ompelin joustolangan helmaan ja lopulta kun mekko oli valmis, käänsin sen ja saan huomata, että olin ommellut pitsit selkäpuolelle. Koitan mekkoa Saimille ja minua harmittaa vietävästi. Mieskin tulee vielä viereen nauramaan, että sinä se et paljoa katso, surruutat vain. Vaikka miten huolellisesti katsoin. Minun teki mieli polttaa koko mekko.

Tämän jälkeen päädyin laittamaan ompelukoneen kaappiin ja jatkaa vain verhojen lyhentämisellä. Ja kuvaa nyt mekosta ei ole, kun en osaa niitä oikein kuvatakkaan ja kamerasta on kaiken lisäksi akku loppunut.